kuva: Marja Laitala

William Shakespeare: HAMLET

Analyysi on tehty Tampereen Työväen Teatterin 5.9.2020 ensi-iltansa saaneesta rock-musikaalista Hamlet.

Alkuperäisteos William Shakespearen The Tragedy of Hamlet, Prince of Denmark (1599-1601), Suomennos ja sovitus Michael Baran, Ohjaus Otso Kautto, Säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari, Varre Vartiainen, Liikeidentiteetti Tero Saarinen, Satu Halttunen, Visuaalinen suunnittelu (lavastus, puvut) Kimmo Viskari, Valosuunnittelu Eero Auvinen

Rooleissa: Saska Pulkkinen (Hamlet), Auvo Vihro, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin, Inke Koskinen, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Karoliina Vanne, Petrus Kähkönen, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Mika Honkanen

OTSIKOT sekä sinisellä ja kursiivilla kirjoitetut tekstiosiot ovat suoria lainoja käännöksestä ja sovituksesta. Pelkällä kursiivilla on merkitty minua puhuttaneita ilmauksia, jotka aukaisivat teoksen teemoja ja auttoivat valitsemaan näkökulman kirjoitukselleni. Käytän ilmauksia vapaasti, mutta niiden tarkoituksena on havainnollistaa, mitä sanat ja lauseet kertovat Hamletin maailmasta. Kirjoitukseni perustuu puhtaasti vapaaseen assosiaatiooni. 

Näytelmää tehdessä tulee usein vaihe, jolloin työryhmä alkaa puhumaan näytelmän repliikeillä keskinäisessä arjessaan. Se on yksi merkki teoksen sisäistämisestä. Näytelmä alkaa ns. puhua työryhmässä omaa kieltään. Hyödynnän tätä ilmiötä sekä omassa tekstissäni, mutta ehdottomasti myös analyysiä tehdessä. Pakko tunnustaa, että pelkkä teksti harvoin puhuttelee minua vielä ensilukemalta. Oma prosessini eteneekin rinnakkain näytelmän rakentumisen kanssa, ja kun asiat lavalla nytkähtelevät eteen päin, niin tapahtuu usein myös omassa päässäni. Kirjoittamalla pyrin sanallistamaan näyttämölle kirkastuvia asioita.

Hamletin ystävälleen Guildernsternille esittämä kysymys Luuletko sinä, että minua on helpompi soittaa kuin tinapilliä? voisi olla Shakespearen viesti näytelmän tulkitsijoille. Yritin pitkään löytää näkökulmaa kirjoittaakseni Hamletista. Halusin kapinoida ilmeistä vastaan, mutta se ei auttanut. Minun oli pakko katsoa silmästä silmään sitä, mikä oli suoraan edessäni. Tekstiin on upotettu huomattavan paljon luontoa hyödyntävää kerrontaa ja ilmaisuja, joten keskityn poimimaan elävän ja kuolevan luonnon kuvia ja metaforia näytelmässä Hamlet.

SINÄ KUOLET. MIKÄÄN LÄÄKE MAAILMASSA EI VOI SINUA PELASTAA.

Pääkallo ja siihen liitetty kysymys olla vai ei olla ovat nostaneet Hamletin historian saatossa käsittämättömän ikonisen asemaan. TTT:n näyttämökuvaa hallitseva kallo konkretisoi kuoleman tämänkin tulkinnan päälauseeksi. Vaatetuksen myllynkivikaulukset erottavat visuaalisesti kantajansa pään muusta kehosta kerraten teemaa sivulauseen tavoin.

Kuolevaisuus on kaiken olevaisen syvällä kulkeva pohjavirta. Pääkalloa on jo satoja vuosia sitten käytetty ns. vanitas asetelmamaalauksissa, joiden tarkoituksena on muistuttaa katoavaisuudesta, elämän lyhyydestä ja kaiken maallisen turhuudesta. Latinankieliset lauseet MEMENTO MORI (Muista kuolevasi) ja VANITATUM VANITAS (Turhuuksien turhuus) ovat kalloon usein liitettyjä kirjoituksia. Hamletin maailma onkin sukua Saarnaajan kirjan (Saar. 1:2) mietteille kaiken suhteellisuudesta ja ponnistelujen hukkaan valumisesta. Näytelmästä löytyy muitakin vanitas-maalausten symboleja. Hamletin isältä on viety kruunu; Polonius kohtaa kirjaa lukevan Hamletin; kuningaspari juo viinipikarista, johon on tiputettu helmi; näyttelijät saapuvat (alkuperäisen tekstin mukaan) tinapillejä soitellen. Maallinen valta, oppineisuus, huvitukset ja materia - kaikki katoaa. Ihminen on vaatimuksiimme taipumattoman kohtalonsa alamainen.

ÄLÄ UNOHDA

Muistamisen teema virtaa Hamletissa pieninä puroina. Haluamme vaalia muistoissamme rakkauden jälkiä, piirtää mieleemme läheistemme muotokuvat. Niin kauan, kuin rakkaamme kantavat muistoamme sydämissään, olemme vielä hetken kuolemamme jälkeen. Mutta muistojaan ei voi valita, vaikka ne voivat olla myös kipeitä ja arkoja. Elämällä ja kokemuksilla ei ole palautusoikeutta. Vanitasfilosofian mukaan kuolevaisuutensa muistaminen on silti kaikkein oleellisinta. Niinpä isänsä kuoleman jälkeen Hamlet pyyhkii mielestään kaiken yhdentekevän. Hän kirjoittaa muistinsa kirjaan ajatuksia ihmisen kehoon hiljalleen asettuvista vanhenemisen merkeistä sekä ajasta, jota ei voi kääntää kulkemaan takaperin. Ihmiskunnan muisti elää historiankirjoitusten, tieteen ja taiteen välityksellä. Minulle Hamlet, jonka tarinaa Horatio jää kertomaan, on elävä vanitasfresko, jonka viesti on memento mori eli MUISTA KUOLEVASI

TÄSSÄ ORVOKKI, ETTÄ MUISTAT AJATELLA

Myös kukat ovat vanitas maalauksista erottamaton ajan rajallisuuden symboli, jotka Hamletissa yhdistyvät erityisesti varhaisen kevään ruusuun, Ofeliaan. Näytelmän alkupuolella Laertes ohjeistaa sisartaan suhtautumaan Hamletin huomionosoituksiin luontometaforilla, joilla kuvaillaan sekä nuoruuden kukkeutta että ajan kuluessa tapahtuvaa kukoistuksen laimentumista. Myös nuoruus ja kukoistus ovat kaiken muun tapaan lakastuvia, ohimeneviä. Myöhemmin Ofelia hukkuu sitoessaan puron varrella kukkaseppelettä ja Gertrud sirottelee kukkia hänen haudalleen. Kukat ovat läsnä Ofelian tarinassa alusta loppuun saakka.

kuva: Kari Sunnari

SANO, MITÄ TÄMÄ ON? JA MIKSI? MITÄ MEIDÄN PITÄISI TEHDÄ?

Se, että kuolema seuraa elämää yhtä luonnollisesti niin kuin yö seuraa päivää, ei silti tarkoita, että sitä olisi helppo hyväksyä. Päinvastoin. Tätä tietoa ihminen kypsyttelee mielessään läpi elämänsä. Kaiken katoavaisuus herättää epäilyksiä elämän, kärsimyksen ja jopa moraalin merkityksellisyydestä. Miksi taistella vaikeuksia vastaan tai rukoilla syntejään anteeksi, kun viime kädessä kantapäiltämme kuitenkin kohoaa hautakivi? Eksistentiaalisen kriisin synkät pilvet kruununaan prinssi Hamlet kulkee kohti vääjäämätöntä.

KAIKKI KUOLEE KULKIESSAAN LUONNON LÄPI KOHTI IKUISUUTTA

Kun huomasin, että Hamletissa mainitaan monia ELÄIMIÄ, aloin huvikseni listaamaan niitä. Havainnostani huolimatta yllätyin, sillä teos todellakin vilisee otuksia kiiltomadoista hiirulaisiin ja varpusiin, kyykäärmeistä rottiin ja huuhkajiin, kaloista näätiin ja aaseihin, syöttökukkoihin, heppoihin, valaisiin, krokotiileihin ja kameleihin. Hamlet itse vertaa itseään kameleonttiin. Se sopiikin tälle moniulotteiselle ja alati väriään vaihtavalle hahmolle, joka on samaan aikaan filosofinen ja hullu, saamaton ja palavan päättäväinen, julma ja hellä, sankari ja antisankari. Hamlet on, eikä ole.

Lavastuksena toimivan kallon laki on koottu mehiläiskennomaisista, sisäpuolelta kullanvärisistä elementeistä. Tämä assosioi kuninkaallisen hovin valtavaksi mehiläispesäksi, jonka ytimessä kuhisee. Puvustus vahvistaa teemaa. Silmäni auettua tälle metaforalle Gertrud alkoi oranssissa röyhelövaatteessaan näyttäytyä satumaisena mehiläiskuningattarena ja Hamlet kiukun- tai verenpunaisena, piikikkäänä ampiaisena. Ofelia perheineen on puolestaan oikea kukkakedon ilmentymä. Keltainen väri, joka leviää Ofelian kengistä kukkamekkoon, yhdistyi tässä mielenmaisemassa siitepölyyn ja esityksessä vihjattuun etenevään raskauteen. Joihinkin vaatteisiin on lisätty myös kehosuojuksista kuoriaismaisia lisäosia. Näin pölyttäjät ja hajottajat, elämän mahdollistajat ja sen loppusiivoojat, ovat teoksen visuaalisessa tekstissä läsnä tuoden Hamletiin oman, luontoon liittyvän lisämetaforansa.

Lisäksi kokonainen ELOTON MAAILMANKAIKKEUS avautuu Hamletissa pähkinänkuoresta äärettömään avaruuteen sinkoilevina mieli- ja kielikuvina. Lavastus ja valaistus kertaavat tekstin liekehtivää avaruutta ja huurujaan hönkivä hautoja, kirkasta taivaankantta sekä pimeän yötaivaan tähtiä. Vuorokaudenaikoja valotetaan aina kuunvalosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen saakka. Ihmeellisen universumin keskellä, ihmisen henkilökohtainen taivaan autuus ja hornan kuilu, löytyvät kuitenkin hänen oman päänsä sisältä. Niinpä raskasmielinen Hamlet näkee hänet ympäröivän maailman vain saastaisten huurujen sekamelskana.

Mutta Hamlet ei olisi tragedia, ellei se sisältäisi luontoon erottamattomasti kuuluvaa KUOLEMAA. Ja tässä tarinassa kaikki - paitsi yksi - kuolevat. Mutta vaikka on luonnollista surra vanhuksen poismenoa, ei se vielä riitä murhenäytelmäksi. Traagista on luonnoton, ennenaikainen hengenlähtö. Niinpä murhenäytelmän henkilöt saavat surmansa jonkun inhottavan, omituisen tai luonnottoman tapahtuman seurauksena.

LIHAKSENI PITÄKÄÄ MINUT VANKASTI PYSTYSSÄ

Olen joskus löytänyt roolihenkilöistä tekemiini analyyseihin vahvistuksia nimien kautta. Niinpä annoin itselleni vapauden päästää mielikuvitukseni laukalle ja katsoa, mitä Hamletista irtoaisi.

Nimen Hamlet voi jakaa kahteen osaan: HAM ja LET. Englannin kielen sana HAM tarkoittaa kinkkua - ja kinkku on lihaa. Seuraavaksi assosiaationi johdattivat minut kehoon, sillä kuollut ruumis on vain lihaa. Kuolema ja kuollut ruumis ovat myös temaattisesti teoksen ytimessä.

“Lihan” merkityksen irrottaminen Hamletista sopii TTT:n versioon myös siksi, että käännös käyttää sanaa liha juuri sen verran ja sellaisella tavalla, että se välittömästi kiinnitti huomioni. Toisekseen “liha” yhdistyy esityksen estetiikkaan, joka ponnistaa verevästä, henkilöiden mielenliikkeitä ilmentävästä kehollisuudesta, lihallisuudesta. Liikekieli ammentaa vaikutteita buto-tanssista, mikä sopii erinomaisen hyvin teoksen sielunmaisemaan, kysymyksiin elämästä ja kuolemasta sekä luontoteemaan. Puvustuksesta ja maskeerauksesta löytyy myös viitteitä itämaiseen ja moderniin manga- ja anime-kulttuuriin.

"BUTO on on Japanissa II maailmansodan jälkeen syntynyt tanssin, teatterin ja kuvataiteen maastossa risteilevä fyysisen ilmaisun muoto. Butossa olennaista on myös suhde luontoon. --- butolle ominaista on elämän pimeiden ja valoisien asioiden kuvaaminen. Ominaispiirteinä äärimmilleen hidastettu liike ja valkoiseksi kalkittu vartalo. Rujo ja maanläheinen tanssi ilmaisee elämän, kuoleman sekä rumuuden ja kauneuden tasavertaisina puolina. Aisteja herkistävänä, omaa sisintä kuuntelevana taidemuotona se johdattaa tekijänsä hiljaisuuden ja hitauden äärelle, alitajunnan monikerrokselliseen maailmaan.”

PÄÄSTÄ IRTI!

Sanan LET merkityksistä valitsen irti päästämisen, jolloin Hamletin nimi kokonaisuudessaan assosioituu eli kehosta - lihasta, ruumiista - irrottautumiseen eli kuolemaan. Tähän viittaavaa kerrontaa Hamletista löytyy runsaasti. Elollisen muuttaessa muotoaan kuolemassa intohimojemme hehku haalistuu, aivomme eivät enää pysy juonessa mukana ja niiden käskyt hiljenevät, lihaksemme eivät enää pidä meitä pystyssä, kuohuva veremme kylmenee ja silmämme kääntyvät katsomaan tyhjyyttä. Meidät lasketaan kylmään maahan matojen ruoaksi. Mätänemme haisevaksi ruumiiksi, lihakset irtoavat luista. Jäljelle jäävät luuranko ja kallo, jotka nekin lopulta hajoavat pelkäksi tomuksi. Hamletin isä kuvailee pojalleen raadollisen seikkaperäisesti myrkytyskuolemansa. Myöhemmin Hamlet joutuukin vielä palaamaan aiheeseen. Hän käsittelee fyysisen olemassaolomme päättymistä sen konkretian kanssa työskentelevien haudankaivajien kanssa.

Mutta palataan vielä elämään ja lihallisuuteen. Olemme fyysisessä maailmassa kiinni kehollamme, ja elävään kehoon liittyvät erilaisiin asioihin kohdistuvat himot ja halut. Hamletissa - kuten usein elämässäkin - intohimot ovat tapahtumien liikkeellepaneva voima. Hamletin ja Ofelian rakkaudesta kasvava fyysinen halu sinetöi Ofelian kohtalon. Kuningashuone toimii oivallisena näyttämönä vallanhimolle, josta kunnianhimoinen Hamletkaan ei ole vapaa. Hamletista tulee isänsä kostonhimon välikappale, ja verenhimoinen tappaja. Ja koska Hamletin problematiikka on näin intohimoista, kokonaisuuteen sopii mielestäni hieman buddhalaissukuinen ajatuskulku. Ihminen kärsii, ja tämän kärsimyksen syy on halu. Kun lakkaamme haluamasta, myös kärsimys lakkaa. Mutta koska olemme halussa kiinni elävän kehomme kautta, on meidän päästettävä ruumiistamme irti. Kuolemassa saamme viimeinkin rauhan, pääsemme nirvanaan. Loppu on hiljaisuutta.

Shakespearen Myrskyssä vallan ja kontrollin vastakohtina näyttäytyvät uni, humala ja myrsky. Komediassa kuoleman uhka väistyi, ja tarina sai onnellisen lopun. Murhenäytelmässä vallanhalun vastakohta on halu päästää elämästä kokonaan irti. Hamlet haaveilee ikuisesta kuoleman unesta, jossa maallinen ruumiimme - lihaksineen, sisuskaluineen, suolistoineen, aivoineen ja sydämineen - on hylätty. Fyysisen kuoleman lisäksi Hamletin nimi heijastelee siis myös elämänhalun hiipumista ja itsemurhamietteitä, jotka ovat Hamletin ydintä, sen kuumaa laavaa. Kuolemanvietin lähteenä on jokin häiritsevä impulssi ja sen pyrkimyksenä rauhan saavuttaminen tältä häiriöltä. Kuolemanvietti tähtää halun ja liikkeen päättymiseen. Isän murha, äidin tuore suhde ja Hamletin päätös hylätä Ofelia myrkyttävät Hamletia sisältä päin. Ne sairastuttavat Hamletin järjen ja sydämen ja suistavat hänet kohti itsetuhoisuutta. Kuolemanvietti konkretisoituu Hamletin jääräpäisessä, aggressiivisessa ja itsetuhoisessa käytöksessä.

kuva: Kari Sunnari, etualalla oik. Varre Vartiainen, keskellä Saska Pulkkinen, oikealla Jarmo Saari

AIKA KULKEE VIKKELÄÄN. MENE. SINUA ODOTETAAN.

Näytelmän varsin kevyet viittaukset roomalaisuuteen, satiiriin, italiaan ja orjuuteen paljastavat Horation hahmon Shakespearen kunnianosoitukseksi Horatiukselle (65 - 8 eKr). Tämä runoilija ja satiirikko syntyi alunperin Etelä-Italiassa, ja hänen isänsä oli vapautettu orja. Hamlet tietää, että näyttelijäseurueen esittämä näytelmä on kirjoitettu alunperin mitä parhaimmalla italian kielellä. Ehkä Horatius onkin Shakespearen mielessä ko. näytelmän kirjoittaja. Se, että kirjailija Horatius oli keisari Augustuksen suosiossa herättää epäilyksen, että Hamletista löytyvä kuninkaan narrin - ikuisen pilailijan - kallo voisi olla myös runollisessa mielessä Horatiuksen kallo. Lisäksi Horation ja Hamletin suhde voisi vertautua Horatiuksen ystävyyteen taiteentukija Maecenaan, joka tutustutti Horatiuksen Vergiliukseen ja Variukseen. Hamlet kirjoittaa kirjeen Horatiolle laivamatkastaan Rosencranzin ja Guildernsternin kanssa. Tämä voisi siis luontevasti olla viite Horatiuksen kirjeeseen, jossa hän kertoo matkastaan Vergiliuksen ja Variuksen kanssa.

Lähde 1, Lähde 2

"HORATIUS korostaa järjen ja samalla oppineisuuden merkitystä runoudessa, sitä mainitaan 'roomalaisen humanismin' piirteeksi. Runoilijalla on oltava täysipainoista sanottavaa, muutoin säkeet jäävät sointuvaksi lörpöttelyksi. Pelkkä retoriikka ei riitä, vaan siihen täytyy liittyä filosofinen sivistys. "Sanat tulevat vastustelematta, jos aihe on sinulle ennalta tuttu", sanoo Horatius. Tärkeintä on kirjoittajan 'ethos', hänen järkevä tahtonsa. On siis opittava ajattelemaan samalla kun oppii kirjoittamaan.

Jos ajatukset ova selkeitä, myös ilmaisu on selkeää. Mutta toisin kuin filosofien, jotka käsittelevät asioita abstraktisti, Horatius neuvoo runoilijaa tarkkailemaan ihmisten elämää ja ottamaan siitä eläviä äänenpainoja. Korostaessaan järkeä, Horatius ottaa varoittavaksi esimerkiksi hurmahenkisen runoilijan. Täysjärkiset ihmiset pelkäävät olla tekemisissä tällaisen kanssa. Tuijottaessaan yläilmoihin ja röyhtäillessään säkeitä ja hoiperrellessaan hän saattaa kompastua kuoppaan."

Em. lainauksen ja Hamletin näytelmätekstin perusteella Horatius voisi paljastua Shakespearen esikuvaksi. Horatiuksen neuvot runoilijoille assosioituvat Hamletin näyttelijöille antamiin ohjeisiin. Shakespearin runous on myös täynnä sisältöä, se ei ole vain surua kuvaava maalaus, kasvot, vailla sydäntä. Myös Horatiuksen korostama järjen teema, josta kirjoitan hetken päästä lisää, saattaisi vahvistaa näkemystä hänen vaikutuksestaan Shakespeareen.

Mutta nyt jätän tutkimisen sikseen, ja palaan assosiaatioihin ja analyysiin.

Myös Hamletin parhaan ystävän HORATIOn nimestä löytyy merkityksiä pilkkomalla se vaikka sanoiksi HORA ja RATIO. Olevaiseen liittyy erottamattomasti AIKA, joka itsessään sisältää idean jonkin alkamisesta, kulumisesta ja päättymisestä. Vanitas maalauksissa tiimalasi oli ajan rajallisuutta kuvaava symboli, ja espanjankielinen sana HORA viittaa ajan kulumiseen. Horatio on paikalla Hamletin elämän tärkeissä käänteissä. Hän johdattaa Hamletin isänsä haamun luo. Aika menee sijoiltaan, kun kuollut ruumis nousee haudastaan. Hamlet kirjoittaa Horatiolle kirjeen vältettyään täpärästi mestauskuoleman.

Ennen kohtalokasta kaksintaistelua mieleni hyppelehtii edestakaisin näytelmän varsinaisen juonen ja metatason välillä. Taiteilijaystävykset keskustelevat siitä, kuka lopulta tulee voittamaan taistelun, joka käydään sanansäilää heiluttaen. Hamlet pohtii väistämättömän luonnetta sekä valmiutta hyväksyä aikamme päättyminen hetkenä minä hyvänsä. Horatio on paikalla kahden näytelmäkirjailijan välisen kamppailun aikana ja saattelee Hamletin tuntemattomaan maahan, jonka rajoilta ei kukaan palaa. Shakespeare antaa itselleen (Hamlet) kuolemantuomion ja jättää runoilija Horatiuksen (Horation) elämään, sillä teatteri on hetken taidetta. Se on ajassa kiinni ja ohimenevää. Kirjallisuudesta jää jälki, joten se elää.

MIKÄ ON IHMINEN, JOS PARASTA MITÄ TIEDÄMME, ON SAADA SYÖDÄ JA NUKKUA?

Toinen Horation nimestä irtoava sana on latinankielinen RATIO. Sen merkityksistä valitsen järjen, sillä Horatiota kuvaillaan henkilönä, jossa intohimo ja järki kietoutuvat toisiinsa. Kaikkiin muihin halujensa orjuuttamiin henkilöihin verrattuna Horatio näyttäytyy varsin kunnollisena ja on juuri siksi älykkään Hamletin syvästi arvostama ja luottama.

Sen lisäksi, että JÄRKI on ideatason vastapari tarinan sekopäisille tapahtumille ja Hamletin tulkinnanvaraiselle mielipuolisuudelle, se liittyy oleellisesti Hamletin pohdintoihin ihmisen erityisyydestä luomakunnassa. Ihminen hahmotetaan tiedostavaksi luontokappaleeksi, joka eroaa eläimestä nimenomaan järkensä, arvostelukykynsä, viisautensa ja ymmärryksensä vuoksi. Poloniuksen Laertekselle jakamat sivistyneen käytöksen neuvot ovat varsin yksityiskohtaisia, kattavia ja konkreettisia. Laertes puolestaan pitää Ofelialle huolellisesti perustellun luennon siveydestä ja soveliaisuudesta. Hamletin itseensä tosin liittyy myös ripaus suuruudenhulluutta. Hänellä on taipumusta pitää itseään äärettömän avaruuden valtiaana. Mutta tässä kohtaa välähtää isompi teema. Näytelmä muistuttaa, että vaikka ihminen pitäisi itseään kuinka ylivoimaisena luomuksena, sillä ei ole etuoikeuksia muuhun luontoon nähden. Painajaiset pitävät Hamletin maan pinnalla. Kaikki, myös ihminen kuolee.

Hamletin ristiriitainen suhde haluihin liittynee petomaisuuteen, jonka ne meissä voivat paljastaa. Hamlet kyllä todistelee, että hallitsemalla käytöstämme voimme muuttaa luonnettamme. Mutta eläimellisyys ei häviä meistä, vaikka sen päälle kasattaisi maata millaiset keot. Sillä luonnolla ei ole järkeä. Se vain kulkee usein hyväksi havaittuja polkuja pitkin. Ehkä yksi selitys Hamletin eräänlaiselle kaksinaismoraalille tai jopa tekopyhyydelle, löytyykin psykoanalyyttisellä kielellä ilmaistuna viettipohjan ja yliminän välisestä kamppailusta. Hänessä on olemassa sekä vaistonvarainen tappaja että etikettejä noudattava herrasmiesmiekkailija. Antauduttuaan ensin kyltymättömille himoilleen, hän hetkeä myöhemmin omistautuu isänsä kehotuksesta puhtaan mielen tavoittelulle. Kenties aggressiivisuuden ja seksuaalisuuden, elämän- ja kuolemanvietin välinen kamppailu onkin Hamletin villiintymisen syy.

JOTAIN MÄTÄÄ TANSKAN MAASSA

Moraalittomuus edustaa jotain sellaista kieroutunutta ja mätää, jota Hamlet ei voi katsoa sormiensa läpi. Tässä kohtaa myös luonnottomuuden teema lävistää Hamletin monin tavoin ja on yksi motiivi hänen toiminnalleen. On tapahtunut jotain, mikä ei ole oikein. Hamlet haluaa panna asiat kuntoon. Sukurutsaa ja veljenmurhaa kuvataan pahan hajun, likaisuuden ja saastaisuuden kielikuvilla. Petos, kunnianloukkaus ja juonittelu tahraavat, eikä haamun ilmestymistäkään voi luonnollisena pitää, sillä siirryttyään ajasta ikuisuuteen ihmisen tulisi saada kasvaa orvokkeja maallisten murheiden ja surujen ulottumattomissa.

OMATUNTONI ON JOKSEENKIN PUHDAS

Likaisuuden ja saastaisuuden vastakohta puhtaus vilahtaa tekstissä mm. sielusta ja omatunnosta puhuttaessa, mutta sen ehdottomasti kirkkain ilmentymä on Ofelian vilpitön rakkaus Hamletia kohtaan. Hamlet kuitenkin murtaa Ofelian sydämen hylkäämällä hänet raa’asti. Hamlet on aiemmin vieraillut Ofelian sylin salaisimmassa sopukassa ja Ofelia on tullut raskaaksi. Tämän jälkeen Hamlet on vannonut isänsä haamulle, ettei salli Tanskan kuningashuoneen olla riettauden ja sukurutsan näyttämö sekä pitävänsä mielensä puhtaana. Yksi syy nuoren neidon hylkäämiselle voisi siis olla isälle annettu siveyslupaus. Laertes myös varoittaa siskoaan, ettei prinssi voi naida hovineitoa, ja koska kunnianhimoinen Hamlet haluaa periä isänsä kruunun, on toinen peruste hylkäämiselle luokkaero. Kolmas vaihtoehto on kostolle omistautuminen kaiken muun kustannuksella. Motiiveista on mahdollista valita yksi, useampia tai vaikka kaikki, mutta koska katsoja kokee syvää surua rakastavaisten eron vuoksi, tuntuu mikä tahansa syy silti järjenvastaiselta. Ofelia menettää neitsyytensä, mielenrauhansa ja henkensä. Hänen kuolemansa on viattomuuden loppu.

kuva: Marja Laitala, nuotti: Eeva Kontu

ON SIUNAUS RASKAUTTAA ITSEÄÄN ERILAISILLA VAIKUTTEILLA

Hamlet on toden totta kysymyksen olla vai ei olla arvoinen. Vastaus ei kuitenkaan ole jompi kumpi. Sillä Hamlet ei ole vain tragedia. Se on myös koominen ja tragikoominen. Lisäksi Hamlet on licentia poetica eli runollisia vapauksia ottava teos, joka ottaa vaikutteita myös pastoraali- eli paimenrunoudesta valjastaessaan luonnon erilaisten asioiden ja tunteiden kuvaajaksi. Taiteilijasielu Polonius haaveilee maalaisromanttisesti maanviljelijän elämästä oman virkamiesarkensa keskellä, ja ylläpitää omalta osaltaan pienessä sivulauseessa pastroaaliperinnettä. Yhtä lailla rockmusikaali nostaa hattua alkuperäisteokseelle ja ottaa musiikillisia vapauksia. Sävellyksistä ja sovituksista voi rockin lisäksi löytää vaikutteita mm. iskelmästä, flamencosta, heavymusiikista kuin renesanssiajan musiikista jne.

Hamlet puhuttelee minua taideteoksena, jossa kulkee useita tasoja. Ensinnäkin Hamlet on näytelmä. Mutta lisäksi se  kertoo piilotetusti myös teatterista, teatterin tekemisestä, teatterilaisten elämästä intohimoisine suhteineen, keskinäisestä kilpailusta, hierarkioista, mutta myös rakkaudesta taiteeseen. Hamletin 'näytelmä näytelmän sisällä' vilisee teatterialan ammattilaisia. Teatterilla on uusi johtaja. Syrjäytetty vanha kuiskuttelee katkeria ajatuksiaan ohjaaja-käsikirjoittaja poikansa korvaan. Poika olisi ollut valmis astumaan isänsä paikalle, mutta valtiollisen teatterin hallitsija, itse kuningatar - The Queen - on päättänyt toisin. Nuorella, nousevalla taiteilijalla on intohimoinen, mutta lyhyt romanssi tuottajan tyttären kanssa. Tuottajan poika on myös nuori näytelmäkirjailija, jolle teatterinjohtaja myöntää virkavapaan jatkoa. Hamletille lupa ei irtoa. Hän jatkaa työtään näyttelijöiden kanssa, kirjoittaa ja ohjaa. Taidekeskusteluja käydään. Runoilijan mielestä kuolleen haamun kirjoittaminen näytelmään on turhaa. Kirjailija loukkaantuu. Välirikko on lähellä, mutta ystävykset tekevät sovinnon. Näytelmä kulkee loppuun saakka runouden kanssa rinnakkain. Tätä ennen Hamlet-Shakespeare kuitenkin vannottaa Horatio-Horatiusta olemaan paljastamatta, että tietää Hamlet-näytelmästä enemmän kuin muut. Hamletin hulluus on runoutta. Joku haluaisi vaihtaa tekstistä pari sanaa. Toinen vaihtaisi vaikka koko tarinan ja jatkaa ammatillista dialogia runoilijaystävänsä kanssa. Myös kuningattarella on sanansa sanottavana sisällön ja estetiikan väliseen suhteeseen. Kilpailu käsikirjoittajien välillä on kovaa. Sanansäilä heiluu. Hamletin kuolema voisi ilmentää ohjaajan työn päättymistä esityksen tullessa ensi-iltaan. Vielä olisi muutama ajatus jaettavana, mutta aika käy vähiin. On näyttelijöiden aika kertoa tarinaa. Toisaalta se voisi olla isompi metafora urastaan luopumiselle, teatterityön lopettamiselle kokonaan.

Hamletissa on siis kolme tasoa. Se kertoo tarinan Tanskan prinssi Hamletista. Lisäksi se kertoo teatterin tekemisestä. Ja teatteri on elämää, jonka lainalaisuudet toistuvat kaikessa inhimillisessä elämässä arjesta politiikkaan. Hamlet todellakin asettaa peilin luonnon eteen ja piirtää näkyväksi aikakauden ja asioiden tilan.

Hamlet on myös runoutta, jota erityisesti Horatio-Horatiuksen voimakas läsnäolo vahvistaa. Yrittäessäni ymmärtää Hamletin puhdasta ajatuksenjuoksua, minun oli aluksi hankalaa ymmärtää tekstiä. Kun aloin kuulemaan Hamletin näytelmän lisäksi myös runoutena, jotkut oudot dialogit, irrallisilta tuntuvat monologit, lauseet ja sanat löysivät syyn. Nyt ne olivat myös itsenäistä runoutta sommiteltuna näytelmän sisälle. Tässä näytelmärunoudessa suuremmat teemat jättävät juonen kylkeen jälkiään. Ne elävät siellä omaa elämäänsä, hengittelevät katsojan korvaan salaisia viestejään. Seuraava esimerkki valaisee tätä estetiikkaa. Hamlet lausuu ääneen ajatuksen luonnon, ihmisen ja moraalin välisestä suhteesta: Mikään ei ole hyvää tai pahaa sinänsä. Kaikki riippuu siitä, mitä me siitä ajattelemme. Ajatus saa runollisen vastineen aivan toisessa kohtaa Hamletin havainnoidessa sitä, miten pilvet ottavat mielikuvituksessamme erilaisia muotoja. Kirjoitukseeni poimimani otsikot ovat samanlaisia. Niitä on istuttettu milloin kenenkin roolihenkilön suuhun ja mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Samalla ne kuitenkin kertovat isomman ajatuksen näytelmän pohjateemoista. Näytelmän tapahtumat ovat vain ovela juoni suurempien asioiden käsittelemiselle. Nyt ymmärrän, miksi minun oli aluksi äärimmäisen vaikeaa saada Hamletista minkäälaista oteta ja miksi sen juoni ei kerro minusta juuri mitään. Nyt en voi kuin ihailla tätä maailman ehkä kuuluisinta näytelmää.

Hamlet on myös täysverinen tragedia, joka on ehdottomasti teatterin kuningaslaji. Hamlet käsittelee luontoa, ihmistä, vanhenemista ja kuolemaa. Tragedia muistuttaa elämään kuuluvasta kärsimyksestä ja vääjämättömästä kuolemasta. Kärsimyksen ja kuoleman luonnollisuudessa on kuitenkin jotain lohdullista, sillä sitä vastaan on turha kapinoida. Emme me kykene kukistamaan luontoa. Luonnonlakeja ei voi ostaa puolelleen, eikä niitä vastaan voi taistella. Jos yrittäisimme, se tekisi meistä vain luonnon narreja. Aikamme päättyy äkillisesti. Se ei kysy tekemättömiä tekoja, eikä sanomattomia sanoja. Ajatus katkeaa, lause jää kesken. Hamletin viesti kirkastuu. Olkoon tämä aika sinun aikasi, ja käytä se parhaiden kykyjesi mukaan. Ehkä Shakespeare on kirjoittaessaan ajatellut ihailemansa runoilija Horatiuksen elämään jäänyttä ohjetta: CARPE DIEM.

Olikohan minulla vielä jotakin Hamletiin liittyvää...

Olkoon.